Päätettiin kaverin kans yks ilta roolia erittäin ex tempore ja peli käynnistyi ihan mielettömällä molemminpuolisella flowlla, tai siltä ainakin musta tuntui. Sain pelikaverilta luvan julkaista tämän yhdessä tuottamamme tekstin ^^ Siellä on ihan varmasti virheitä sillä editointia ei ole tehty, En kerro kumpi on kumman tekstiä, mutta nauttikaatten ^^
~~
Pieni valo lepatti itsepintaisesti lähes sammumispisteessä
luoden hyppiviä ja häilyviä varjokuvia vetoisan ja narisevan portaikon seinille
ja kattoon. Yhtäkkiä riehuva yöpuhuri hyökkäsi riepottelemaan valoa ja se
sammui… lähes täysin palaten kuitenkin pienen pienenä ja väpättävänä, kuin
uskaltaen hädin tuskin valaista pimeää ja sille vaarallista, pelottavien
ritinöiden ja natinoiden täyttämää maailmaa. Jokin suojasi sitä kaikelta
vedolta. Sitten sekin suoja petti navakan tuulahduksen kiertäessä jotenkin suojan
taakse ja puhaltaessa jo hieman rohkaistuneen leikin sammuksiin.
Hiljainen hahmo oli aukaissut oven ylhäällä talon katolla ja
astellut pienelle kattotasanteelle riepottelevan yötuuleen syliin öisen
tähtitaivaan alle. Silloin hänen kantamansa liekki oli ollut sammua, mutta
kankaan kätköistä oli noussut käsi sitä suojaamaan siihen asti kun hän oli
saapunut tasanteen reunalle. Siinä hupun kätköistä hahmon huulilta oli
erkaantunut kynttilän sammuttava henkäys ja tuo pieni valontuoja laskettiin
maahan. Hahmo kipusi tasanteen reunan yli, nosti ensin toisen jalkansa ja
sitten toisen tuon päälle ja taiteili itsensä pystyyn. Hyvin varovaisin
askelin, tunnustellen tietään eteenpäin kuin pettävällä jääpeitteellä hän lähti
kulkemaan pitkin vanhan talon jossain määrin huteria kattotiiliä tuulen
pyöritellessä yöilmaa ympärillä. Viimein, pitkien sekuntien kuluttua hahmo
saavutti notkahtaneen savupiipun, jonka suojiin istui ja laski hupun päästä
paljastaen alta silkinpehmeän, pellavanvaalean hiuksiston. Sitten olento laski
selkänsä kaltevalle katolle ja suuntasi silmänsä kohti taivasta ja sen
tähtipaljoutta huokaisten hiljaisesti.
Ympäripyöreä kuu valaisi kovin hiljaiselta ja vaarattomalta
vaikuttavan näyttämön. Lavasteina toimivat tyhjät torikojut - joista yhdelle
oltiin huolimattomuusvirheestä johtuen unohdettu koko edellispäivänä korjattu
hehkeä hedelmäsato - näyttivät kovin houkuttelevilta tuulensuojilta tällaisena
tavanomaisen kylmänä iltana. Lavalla ei ollut yhtäkään näyttelijää; kaikki
olivat omissa piiloissaan ohjaajan poikkeamattomasta määräyksestä. Hänen
käskyjään ei parannut rikkoa, sillä se tiesi ehdotonta erotusta ja sulkemista
näytelmästä, näyttämöä ympäröivän muurin ulkopuolelle jonne pääsyä kukaan
täysijärkinen ei toivonut. Kaikki tavoittelivat pääroolia. Loput tavoittelivat
ohjaajan paikkaa. Näin kaikki toimi erään mietteitään pienemmän olennon
ajatuskannassa. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut eikä järemmin
välittänytkään, sillä jokainen huolehti vain itsestään. Hänen olemassaolonsa ei
kuitenkaan ollut kaikille aivan mysteeri.
Kevyin, mutta ripein askelin kolme kovin peitteliäästi
pukeutunutta hahmoa loikki pitkin pimeiden talojen kattoja. Heillä oli selkeä
määränpää, eikä kommunikaatiota siksi sen suuremmin tarvittu. Jokaisella oli
yllään maski, joka oli koko naamanlaajuinen, mustavalkoinen ja erityinen.
Erityinen silläkin tavalla, että jos maskit oltaisiin asetettu vierekkäin, ne
olisivat muodostaneet yhteinäisen kuvion. Mutta sellaista pikkuseikkaa ei
otettu huomioon. Viimeinen loikka johdatti kolmikon katolle, jonka suojissa
oleva rakennus oltiin todettu tyhjäksi pelkästään ulkopuolelta päätellen.
Vaikka trio hieman epäilikin analyysin luotettavuutta, eivät he päättäneet
tutkia asiaa sen tarkemmin. He kulkivat toiselle puolelle kattoa taitavasti tiilejä
pitkin hypähdellen ja pysähtyivät katsomaan avartavaa, tyhjää torimaisemaa
aivan hiljaisina. He eivät aistineet tai edes tunteneet erään heille
ulkopuolisen hahmon läsnäoloa.
Piipun juuressa laiha olento, ihminen mitä ilmeisimmin,
tuijotti ylös tähtien kirjomaan pimeään ja kertasi mielessään kaikki tuntemansa
tähtikuviot, etsi ne taivaalta ja piirsi niiden kuviot tähtiä heijastelevalla
katseellaan. Siellä oli Pegasus, jonka päällä kirmaili pieni Sisilisko
vierellään Kefeus. Niiden yläpuolella oli sulokas Joutsen rinnallaan taivaan
sulosointuja soittava Lyyra. Ihmisolennon huulille nousi haltioitunut hymy ja
erkaantuneiden huulien välistä nousi ilmaan yön valkaisema äänetön henkäys,
jonka tuuli puhalsi pois. Ohutta vartta yön viileydeltä suojaavan viitan alta
pilkisti kaksi laihaa ja pitkää koipea, joita suojaavat housut olivat jääneet
armottoman lyhyiksi jo hyvä tovi aikaisemmin. Paljaiden säärien sijaan liian
lyhyistä lahkeista ilmestyi harmaaraidallisiin, joskin sangen parsittuihin
sukkiin piilotetut sääret, jotka päättyivät mustiin, suippokärkisiin ja hyvin
tiukasti nyöritettyihin nilkkureihin. Päivän valossa asustusta olisi sanottu
nuhjuiseksi, kärsineeksi ja rumaksi, mutta näin yön pimeydessä nuo vaatteet
saattoivat olla ihmeelliset ja kätkeä sisäänsä vaikka prinssin. Jostain syystä
ajatus miellytti vaalean kullan verhoamaa päätä ja yhtä lailla viitan kätköihin
piiloutunutta sydäntä.
Sitten tuuli toi mukanaan jonkin hajun tai kenties vain
karkeloivan tuulisäikeen, joka kutitti nenää kiemurrellessaan sen ympärillä ja
sisään. Ennen kuin ehti estää itseään tai oikein havainnoida tapahtumia,
ihmisolento aivasti. Se ei ollut mikään ikkunoita helisyttävä aivastus, muttei
myöskään mikään pieni ja siro tuhahdus. Se oli ehkä hiljaisen puoleinen, mutta
yön hiljaisuudessa se kuulosti isommalta ja siinä missä joku lintu heräsi
pesässään ja hetken hätääntyneesti kujerrellen pörhisteli höyheniään,
ihmisolennon silmät rävähtivät isoiksi kuin säikähtäneellä kauriilla ja laihat
kädet läppäsivät suun eteen.
Toriaukeama ammotti edelleen tyhjyyttään. Vartijoina
toimivat ihmisraukat olivat vetäytyneet sisälle, suunnitelman mukaan. Hetki oli
käsillä; kohta sen pitäisi tapahtua. Kolmikko tiiraili jokaiseen mahdolliseen
suuntaan maskiensa takaa, etsien liikettä tai ääniä jotka toimisivat merkkinä
liikkeellelähdöstä. Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään,
vasemmanpuoleinen otus oli kuulevinaan ihmisperäisen äänen; aivastuksen, ja
kääntyi oitis kuulemansa suuntaan lähtien ympärilleensä vilkuillen etsimään
äänenaiheuttajaa. Oikeanpuoleinen seurasi mahtailevanoloisena kumppaniaan
turvatakseen tämän selustaa, jättäen
keskimmäisen vahtimaan torilla tapahtuvia, mahdollisia muutoksia.
Kaksikoksi jakautunut joukkio lähestyi vinoa savupiippua -
kumpikin nimikko puoliltaan. Löytäessään ihmiseksi luokiteltavan olennon piipun
takaa, vasemmanpuoleinen hätkähti kevyesti, mutta tunki pian maskilla peitetyt
kasvot lähemmäksi selkeästi pelästynyttä, samalla kun oikeanpuoleinen jäi
tapittamaan ihmisolentoa kauempaa miettien luultavasti kuinka lähestyä
mahdollista vakoilijaehdokasta.
”Hei, kuka sinä olet?”, kysyi pirteä, kevyesti ihmisyyttä
heijastava ääni vasemmalla, ”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla
sisällä? Missä sinä asut? Miksi sinä näytät tuollaiselta?” Kysymysvirta
keskeytyi oikealla olevan otuksen tönäistessä vasenta kauemmas ihmisestä.
”Jos et pian häivy, niin katkaisen niskasi”, oikea murahti
selkeästi matalempaan versioon samaisesta äänestä ja asetteli
käsiksikuvailtavat puuskaan.
Ennen kuin ihmisolento ehti kunnolla tointua aivastuksensa
äänestä ja uppoutua takaisin tähtientutkintansa maailmaan jotain valkoista
ilmestyi hänen näkökenttäänsä ja hyvin lähelle. Huulilta oli karata erittäin
epäsopiva vingahdus kaikumaan yöhön, mutta kädet ehtivät tukkia äänen allensa
niiden ollessa vielä armeliaan lähellä suuta ja toisen kengän kantapää haki
tukea huterista kattotiilistä. Jos hänen silmänsä olisivat voineet avautua
vielä enemmän niiden hämmästellessä valkoiseen naamioon ja ties mihin muuhun
kaikkeen verhoutunutta hahmoa lähellään, ne olisivat tehneet sen.
”Mi-mi-minä olen Kyyhkynen”, pieni, sormien välistä pihisty
ääni onnistui sanomaan takellellen rekisteröityään ensimmäisen kysymyksen
tähtien, valepukujen ja säikähdyksen sekoittamilla aivoillaan.
”Mi-minä… täm-tämä on… tu-tuolla…” pihinä änkytti
jatkokysymyksien tulvaan epämääräistä, karkailevaa ja vaihtuvaa vastausta
kaikessa hämmennyksessään. Hän yritti
saada suustaan ulos, että oli katsomassa tähtien tanssia taivaalla, tuota
jokaöistä ja lumoavaa tapahtumaa ja että hän asui tässä talossa niin huteran
hatara ja nukkavieru kuin olikin, kuten hän itse. Vaikka näin yöllä saattoikin
olla prinssi. Sitten ilmestyi se toinen olento, joka jostain syystä oli täysin
jäänyt Kyyhkyseksi esittäytyneen huomion ulkopuolelle. Se oli aivan liikaa ja
aiheutti hermostuneen nytkähdyksen hontelossa vartalossa saattaen nytkähtävän
jalan liikkeellä ankkurina toimineen kattotiilen viilettämään kattoa pitkin
alas. Koska ankkuri katosi jalan alta,
Kyyhkynen tunsi itsensä lipeävän kaltevalla katolla ja luisuvan muutamien
muiden irtonaisiksi ilmoittautuneiden tiilien mukana alaspäin äänettömästi
parahtaen, sillä tilanne ei suostunut antamaan hänelle kuuluvaa ääntä. Kenties
kohtalo oli päättänyt poistaa ihmisolennon pois paikalta pian ja hoitaa samalla
myös uhkauksen lopun täyteen välähti ajatus tähtikuvioita heijastavien silmien
takana.
Ihmisen heikko olemus ei toisaalta tullut yllätyksenä
huomiotaherättävästi pukeutuneiden tietoisuuteen. Kaksikko tuijotti hiljaisena
katolta liukuvan perään, tietämättä oikeastaan mitä siinä olisi pitänyt tehdä.
Vasemmanpuoleinen saattoi tietenkin hihkua ja hymyillä maskinsa takana
tajuamatta tilannetta laisinkaan. Oikeanpuoleinen puolestaan myhähteli ylpeänä
saavutuksestaan ja jopa otti pieniä askelia ihmisolennon perään pelkäämättä
laisinkaan korkeaa pudotusta huteran talon harjanteelta.
Vahtia pitävä ei kyennyt sivuuttamaan tapahtuvaa. Olento,
jonka naamiossa oli kaksi mustaa vaakasuoraa viivaa käänsi päätään tuhahtaen
irtoavien kattotiilien nostaessa meteliä. Ei hän ollut huolissaan siitä mitä
ihmiselle olisi voinut tapahtua, vaan siitä minkälaista hälyä kuollut ihminen -
joka tosin oli sanonut olevansa lintu - keskellä katua saattaisi aiheuttaa.
Eikä hän voinut antaa sen tapahtua, vaikka saattaisi nyt muutenkin menettää
tilaisuutensa. Niimpä vikkelästi käännähtäen ja syöksyen heiveröisen olennon
perään, keskimmäiseksikin nimitetty antoi mustien siipiensä levitä - ja niin hän liisi ja mitäänsanomattomasti
pelasti heiveröisen ihmisparan varmalta kuolemalta nappaamalla tämän syliinsä
ja kantamalla tämän turvallisempaan paikkaan - ovelle josta tämä oli
luultavasti tullut ulos katolle. Sen jälkeen hän oli laskeutunut vähintään
metrin päähän pelastamastaan ja pudottanut siipensä. Hän ei voisi ehkä enää
koskaan lentää.
Pystymättä oikein käsittämään mitä oli tapahtunut, Kyyhkynen
tuijotti lasittunein, suurin silmin pelastajansa naamiota kädet luisevissa
nyrkeissä leukansa alla uskaltamatta liikahtaa. Katto oli kadonnut hänen
altaan, sen hän tiesi, niiden naamariolentojen ilmestyttyä, se oli vain
luisunut pois ja juuri kun hän oli yrittämässä nähdä tähdet viimeistä kertaa,
jokin oli pysäyttänyt hänen matkansa alaspäin ja uusi, erilainen naamio oli
ilmestynyt hänen näkökenttäänsä. Jalkojen lopulta laskeutuessa kattotasanteelle,
jossa pieni yksinäinen kynttilä odotti kuuliaisesti, ihmisolento seisoi hetken
huojuen ja lysähti sitten istuvaksi kasaksi viitan kulahtaneisiin poimuihin ja
laihojen jalkojen keskelle. Hänellä ei ollut voimia seisoa täysin hervottomilla
jaloillaan, ei ainakaan vielä. Edelleen tähtiä heijastelevat silmät – ne olivat
kenties lukuisien tarkkailujen öinä onnistuneet vangitsemaan yötaivaan
valopisteiden valoa ja kuvioita itseensä – nousivat arasti katsomaan tuota
outoa ilmestystä ja sen putoavia siipiä edessään pienen matkan päässä. Hän,
Kyyhkynen, oli edelleen hengissä tämän ansiosta, miten hämmentävän
käsittämätöntä.
”Miksi te olette minun katollani?” oli kuitenkin ensimmäinen
hiljainen kuiskaus, joka pääsi ulos huulilta minkään kiitollisuuden osoituksen
sijaan. Kenties siksi, että se oli ensimmäinen kysymys joka oli jäänyt henkiin
myllerryksessä ja joka kipeimmin kaipasi vastausta. Vasta sen jälkeen,
vaaleankultaisten ripsien peitettyä tähtipeilit hetkeksi, tuli se toinenkin.
”Ku-kuinka voin korvata velkani?”
