Kyyhkynen ja naamio

Päätettiin kaverin kans yks ilta roolia erittäin ex tempore ja peli käynnistyi ihan mielettömällä molemminpuolisella flowlla, tai siltä ainakin musta tuntui. Sain pelikaverilta luvan julkaista tämän yhdessä tuottamamme tekstin ^^ Siellä on ihan varmasti virheitä sillä editointia ei ole tehty, En kerro kumpi on kumman tekstiä, mutta nauttikaatten ^^

~~

Pieni valo lepatti itsepintaisesti lähes sammumispisteessä luoden hyppiviä ja häilyviä varjokuvia vetoisan ja narisevan portaikon seinille ja kattoon. Yhtäkkiä riehuva yöpuhuri hyökkäsi riepottelemaan valoa ja se sammui… lähes täysin palaten kuitenkin pienen pienenä ja väpättävänä, kuin uskaltaen hädin tuskin valaista pimeää ja sille vaarallista, pelottavien ritinöiden ja natinoiden täyttämää maailmaa. Jokin suojasi sitä kaikelta vedolta. Sitten sekin suoja petti navakan tuulahduksen kiertäessä jotenkin suojan taakse ja puhaltaessa jo hieman rohkaistuneen leikin sammuksiin.

Hiljainen hahmo oli aukaissut oven ylhäällä talon katolla ja astellut pienelle kattotasanteelle riepottelevan yötuuleen syliin öisen tähtitaivaan alle. Silloin hänen kantamansa liekki oli ollut sammua, mutta kankaan kätköistä oli noussut käsi sitä suojaamaan siihen asti kun hän oli saapunut tasanteen reunalle. Siinä hupun kätköistä hahmon huulilta oli erkaantunut kynttilän sammuttava henkäys ja tuo pieni valontuoja laskettiin maahan. Hahmo kipusi tasanteen reunan yli, nosti ensin toisen jalkansa ja sitten toisen tuon päälle ja taiteili itsensä pystyyn. Hyvin varovaisin askelin, tunnustellen tietään eteenpäin kuin pettävällä jääpeitteellä hän lähti kulkemaan pitkin vanhan talon jossain määrin huteria kattotiiliä tuulen pyöritellessä yöilmaa ympärillä. Viimein, pitkien sekuntien kuluttua hahmo saavutti notkahtaneen savupiipun, jonka suojiin istui ja laski hupun päästä paljastaen alta silkinpehmeän, pellavanvaalean hiuksiston. Sitten olento laski selkänsä kaltevalle katolle ja suuntasi silmänsä kohti taivasta ja sen tähtipaljoutta huokaisten hiljaisesti.

Ympäripyöreä kuu valaisi kovin hiljaiselta ja vaarattomalta vaikuttavan näyttämön. Lavasteina toimivat tyhjät torikojut - joista yhdelle oltiin huolimattomuusvirheestä johtuen unohdettu koko edellispäivänä korjattu hehkeä hedelmäsato - näyttivät kovin houkuttelevilta tuulensuojilta tällaisena tavanomaisen kylmänä iltana. Lavalla ei ollut yhtäkään näyttelijää; kaikki olivat omissa piiloissaan ohjaajan poikkeamattomasta määräyksestä. Hänen käskyjään ei parannut rikkoa, sillä se tiesi ehdotonta erotusta ja sulkemista näytelmästä, näyttämöä ympäröivän muurin ulkopuolelle jonne pääsyä kukaan täysijärkinen ei toivonut. Kaikki tavoittelivat pääroolia. Loput tavoittelivat ohjaajan paikkaa. Näin kaikki toimi erään mietteitään pienemmän olennon ajatuskannassa. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut eikä järemmin välittänytkään, sillä jokainen huolehti vain itsestään. Hänen olemassaolonsa ei kuitenkaan ollut kaikille aivan mysteeri.

Kevyin, mutta ripein askelin kolme kovin peitteliäästi pukeutunutta hahmoa loikki pitkin pimeiden talojen kattoja. Heillä oli selkeä määränpää, eikä kommunikaatiota siksi sen suuremmin tarvittu. Jokaisella oli yllään maski, joka oli koko naamanlaajuinen, mustavalkoinen ja erityinen. Erityinen silläkin tavalla, että jos maskit oltaisiin asetettu vierekkäin, ne olisivat muodostaneet yhteinäisen kuvion. Mutta sellaista pikkuseikkaa ei otettu huomioon. Viimeinen loikka johdatti kolmikon katolle, jonka suojissa oleva rakennus oltiin todettu tyhjäksi pelkästään ulkopuolelta päätellen. Vaikka trio hieman epäilikin analyysin luotettavuutta, eivät he päättäneet tutkia asiaa sen tarkemmin. He kulkivat toiselle puolelle kattoa taitavasti tiilejä pitkin hypähdellen ja pysähtyivät katsomaan avartavaa, tyhjää torimaisemaa aivan hiljaisina. He eivät aistineet tai edes tunteneet erään heille ulkopuolisen hahmon läsnäoloa.

Piipun juuressa laiha olento, ihminen mitä ilmeisimmin, tuijotti ylös tähtien kirjomaan pimeään ja kertasi mielessään kaikki tuntemansa tähtikuviot, etsi ne taivaalta ja piirsi niiden kuviot tähtiä heijastelevalla katseellaan. Siellä oli Pegasus, jonka päällä kirmaili pieni Sisilisko vierellään Kefeus. Niiden yläpuolella oli sulokas Joutsen rinnallaan taivaan sulosointuja soittava Lyyra. Ihmisolennon huulille nousi haltioitunut hymy ja erkaantuneiden huulien välistä nousi ilmaan yön valkaisema äänetön henkäys, jonka tuuli puhalsi pois. Ohutta vartta yön viileydeltä suojaavan viitan alta pilkisti kaksi laihaa ja pitkää koipea, joita suojaavat housut olivat jääneet armottoman lyhyiksi jo hyvä tovi aikaisemmin. Paljaiden säärien sijaan liian lyhyistä lahkeista ilmestyi harmaaraidallisiin, joskin sangen parsittuihin sukkiin piilotetut sääret, jotka päättyivät mustiin, suippokärkisiin ja hyvin tiukasti nyöritettyihin nilkkureihin. Päivän valossa asustusta olisi sanottu nuhjuiseksi, kärsineeksi ja rumaksi, mutta näin yön pimeydessä nuo vaatteet saattoivat olla ihmeelliset ja kätkeä sisäänsä vaikka prinssin. Jostain syystä ajatus miellytti vaalean kullan verhoamaa päätä ja yhtä lailla viitan kätköihin piiloutunutta sydäntä.

Sitten tuuli toi mukanaan jonkin hajun tai kenties vain karkeloivan tuulisäikeen, joka kutitti nenää kiemurrellessaan sen ympärillä ja sisään. Ennen kuin ehti estää itseään tai oikein havainnoida tapahtumia, ihmisolento aivasti. Se ei ollut mikään ikkunoita helisyttävä aivastus, muttei myöskään mikään pieni ja siro tuhahdus. Se oli ehkä hiljaisen puoleinen, mutta yön hiljaisuudessa se kuulosti isommalta ja siinä missä joku lintu heräsi pesässään ja hetken hätääntyneesti kujerrellen pörhisteli höyheniään, ihmisolennon silmät rävähtivät isoiksi kuin säikähtäneellä kauriilla ja laihat kädet läppäsivät suun eteen.

Toriaukeama ammotti edelleen tyhjyyttään. Vartijoina toimivat ihmisraukat olivat vetäytyneet sisälle, suunnitelman mukaan. Hetki oli käsillä; kohta sen pitäisi tapahtua. Kolmikko tiiraili jokaiseen mahdolliseen suuntaan maskiensa takaa, etsien liikettä tai ääniä jotka toimisivat merkkinä liikkeellelähdöstä. Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, vasemmanpuoleinen otus oli kuulevinaan ihmisperäisen äänen; aivastuksen, ja kääntyi oitis kuulemansa suuntaan lähtien ympärilleensä vilkuillen etsimään äänenaiheuttajaa. Oikeanpuoleinen seurasi mahtailevanoloisena kumppaniaan turvatakseen tämän selustaa,  jättäen keskimmäisen vahtimaan torilla tapahtuvia, mahdollisia muutoksia.

Kaksikoksi jakautunut joukkio lähestyi vinoa savupiippua - kumpikin nimikko puoliltaan. Löytäessään ihmiseksi luokiteltavan olennon piipun takaa, vasemmanpuoleinen hätkähti kevyesti, mutta tunki pian maskilla peitetyt kasvot lähemmäksi selkeästi pelästynyttä, samalla kun oikeanpuoleinen jäi tapittamaan ihmisolentoa kauempaa miettien luultavasti kuinka lähestyä mahdollista vakoilijaehdokasta.

”Hei, kuka sinä olet?”, kysyi pirteä, kevyesti ihmisyyttä heijastava ääni vasemmalla, ”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla sisällä? Missä sinä asut? Miksi sinä näytät tuollaiselta?” Kysymysvirta keskeytyi oikealla olevan otuksen tönäistessä vasenta kauemmas ihmisestä.

”Jos et pian häivy, niin katkaisen niskasi”, oikea murahti selkeästi matalempaan versioon samaisesta äänestä ja asetteli käsiksikuvailtavat puuskaan.

Ennen kuin ihmisolento ehti kunnolla tointua aivastuksensa äänestä ja uppoutua takaisin tähtientutkintansa maailmaan jotain valkoista ilmestyi hänen näkökenttäänsä ja hyvin lähelle. Huulilta oli karata erittäin epäsopiva vingahdus kaikumaan yöhön, mutta kädet ehtivät tukkia äänen allensa niiden ollessa vielä armeliaan lähellä suuta ja toisen kengän kantapää haki tukea huterista kattotiilistä. Jos hänen silmänsä olisivat voineet avautua vielä enemmän niiden hämmästellessä valkoiseen naamioon ja ties mihin muuhun kaikkeen verhoutunutta hahmoa lähellään, ne olisivat tehneet sen.

”Mi-mi-minä olen Kyyhkynen”, pieni, sormien välistä pihisty ääni onnistui sanomaan takellellen rekisteröityään ensimmäisen kysymyksen tähtien, valepukujen ja säikähdyksen sekoittamilla aivoillaan.

”Mi-minä… täm-tämä on… tu-tuolla…” pihinä änkytti jatkokysymyksien tulvaan epämääräistä, karkailevaa ja vaihtuvaa vastausta kaikessa hämmennyksessään.  Hän yritti saada suustaan ulos, että oli katsomassa tähtien tanssia taivaalla, tuota jokaöistä ja lumoavaa tapahtumaa ja että hän asui tässä talossa niin huteran hatara ja nukkavieru kuin olikin, kuten hän itse. Vaikka näin yöllä saattoikin olla prinssi. Sitten ilmestyi se toinen olento, joka jostain syystä oli täysin jäänyt Kyyhkyseksi esittäytyneen huomion ulkopuolelle. Se oli aivan liikaa ja aiheutti hermostuneen nytkähdyksen hontelossa vartalossa saattaen nytkähtävän jalan liikkeellä ankkurina toimineen kattotiilen viilettämään kattoa pitkin alas.  Koska ankkuri katosi jalan alta, Kyyhkynen tunsi itsensä lipeävän kaltevalla katolla ja luisuvan muutamien muiden irtonaisiksi ilmoittautuneiden tiilien mukana alaspäin äänettömästi parahtaen, sillä tilanne ei suostunut antamaan hänelle kuuluvaa ääntä. Kenties kohtalo oli päättänyt poistaa ihmisolennon pois paikalta pian ja hoitaa samalla myös uhkauksen lopun täyteen välähti ajatus tähtikuvioita heijastavien silmien takana.

Ihmisen heikko olemus ei toisaalta tullut yllätyksenä huomiotaherättävästi pukeutuneiden tietoisuuteen. Kaksikko tuijotti hiljaisena katolta liukuvan perään, tietämättä oikeastaan mitä siinä olisi pitänyt tehdä. Vasemmanpuoleinen saattoi tietenkin hihkua ja hymyillä maskinsa takana tajuamatta tilannetta laisinkaan. Oikeanpuoleinen puolestaan myhähteli ylpeänä saavutuksestaan ja jopa otti pieniä askelia ihmisolennon perään pelkäämättä laisinkaan korkeaa pudotusta huteran talon harjanteelta.

Vahtia pitävä ei kyennyt sivuuttamaan tapahtuvaa. Olento, jonka naamiossa oli kaksi mustaa vaakasuoraa viivaa käänsi päätään tuhahtaen irtoavien kattotiilien nostaessa meteliä. Ei hän ollut huolissaan siitä mitä ihmiselle olisi voinut tapahtua, vaan siitä minkälaista hälyä kuollut ihminen - joka tosin oli sanonut olevansa lintu - keskellä katua saattaisi aiheuttaa. Eikä hän voinut antaa sen tapahtua, vaikka saattaisi nyt muutenkin menettää tilaisuutensa. Niimpä vikkelästi käännähtäen ja syöksyen heiveröisen olennon perään, keskimmäiseksikin nimitetty antoi mustien siipiensä levitä - ja  niin hän liisi ja mitäänsanomattomasti pelasti heiveröisen ihmisparan varmalta kuolemalta nappaamalla tämän syliinsä ja kantamalla tämän turvallisempaan paikkaan - ovelle josta tämä oli luultavasti tullut ulos katolle. Sen jälkeen hän oli laskeutunut vähintään metrin päähän pelastamastaan ja pudottanut siipensä. Hän ei voisi ehkä enää koskaan lentää.

Pystymättä oikein käsittämään mitä oli tapahtunut, Kyyhkynen tuijotti lasittunein, suurin silmin pelastajansa naamiota kädet luisevissa nyrkeissä leukansa alla uskaltamatta liikahtaa. Katto oli kadonnut hänen altaan, sen hän tiesi, niiden naamariolentojen ilmestyttyä, se oli vain luisunut pois ja juuri kun hän oli yrittämässä nähdä tähdet viimeistä kertaa, jokin oli pysäyttänyt hänen matkansa alaspäin ja uusi, erilainen naamio oli ilmestynyt hänen näkökenttäänsä. Jalkojen lopulta laskeutuessa kattotasanteelle, jossa pieni yksinäinen kynttilä odotti kuuliaisesti, ihmisolento seisoi hetken huojuen ja lysähti sitten istuvaksi kasaksi viitan kulahtaneisiin poimuihin ja laihojen jalkojen keskelle. Hänellä ei ollut voimia seisoa täysin hervottomilla jaloillaan, ei ainakaan vielä. Edelleen tähtiä heijastelevat silmät – ne olivat kenties lukuisien tarkkailujen öinä onnistuneet vangitsemaan yötaivaan valopisteiden valoa ja kuvioita itseensä – nousivat arasti katsomaan tuota outoa ilmestystä ja sen putoavia siipiä edessään pienen matkan päässä. Hän, Kyyhkynen, oli edelleen hengissä tämän ansiosta, miten hämmentävän käsittämätöntä.

”Miksi te olette minun katollani?” oli kuitenkin ensimmäinen hiljainen kuiskaus, joka pääsi ulos huulilta minkään kiitollisuuden osoituksen sijaan. Kenties siksi, että se oli ensimmäinen kysymys joka oli jäänyt henkiin myllerryksessä ja joka kipeimmin kaipasi vastausta. Vasta sen jälkeen, vaaleankultaisten ripsien peitettyä tähtipeilit hetkeksi, tuli se toinenkin.

”Ku-kuinka voin korvata velkani?”