Kyyhkynen ja naamio

Päätettiin kaverin kans yks ilta roolia erittäin ex tempore ja peli käynnistyi ihan mielettömällä molemminpuolisella flowlla, tai siltä ainakin musta tuntui. Sain pelikaverilta luvan julkaista tämän yhdessä tuottamamme tekstin ^^ Siellä on ihan varmasti virheitä sillä editointia ei ole tehty, En kerro kumpi on kumman tekstiä, mutta nauttikaatten ^^

~~

Pieni valo lepatti itsepintaisesti lähes sammumispisteessä luoden hyppiviä ja häilyviä varjokuvia vetoisan ja narisevan portaikon seinille ja kattoon. Yhtäkkiä riehuva yöpuhuri hyökkäsi riepottelemaan valoa ja se sammui… lähes täysin palaten kuitenkin pienen pienenä ja väpättävänä, kuin uskaltaen hädin tuskin valaista pimeää ja sille vaarallista, pelottavien ritinöiden ja natinoiden täyttämää maailmaa. Jokin suojasi sitä kaikelta vedolta. Sitten sekin suoja petti navakan tuulahduksen kiertäessä jotenkin suojan taakse ja puhaltaessa jo hieman rohkaistuneen leikin sammuksiin.

Hiljainen hahmo oli aukaissut oven ylhäällä talon katolla ja astellut pienelle kattotasanteelle riepottelevan yötuuleen syliin öisen tähtitaivaan alle. Silloin hänen kantamansa liekki oli ollut sammua, mutta kankaan kätköistä oli noussut käsi sitä suojaamaan siihen asti kun hän oli saapunut tasanteen reunalle. Siinä hupun kätköistä hahmon huulilta oli erkaantunut kynttilän sammuttava henkäys ja tuo pieni valontuoja laskettiin maahan. Hahmo kipusi tasanteen reunan yli, nosti ensin toisen jalkansa ja sitten toisen tuon päälle ja taiteili itsensä pystyyn. Hyvin varovaisin askelin, tunnustellen tietään eteenpäin kuin pettävällä jääpeitteellä hän lähti kulkemaan pitkin vanhan talon jossain määrin huteria kattotiiliä tuulen pyöritellessä yöilmaa ympärillä. Viimein, pitkien sekuntien kuluttua hahmo saavutti notkahtaneen savupiipun, jonka suojiin istui ja laski hupun päästä paljastaen alta silkinpehmeän, pellavanvaalean hiuksiston. Sitten olento laski selkänsä kaltevalle katolle ja suuntasi silmänsä kohti taivasta ja sen tähtipaljoutta huokaisten hiljaisesti.

Ympäripyöreä kuu valaisi kovin hiljaiselta ja vaarattomalta vaikuttavan näyttämön. Lavasteina toimivat tyhjät torikojut - joista yhdelle oltiin huolimattomuusvirheestä johtuen unohdettu koko edellispäivänä korjattu hehkeä hedelmäsato - näyttivät kovin houkuttelevilta tuulensuojilta tällaisena tavanomaisen kylmänä iltana. Lavalla ei ollut yhtäkään näyttelijää; kaikki olivat omissa piiloissaan ohjaajan poikkeamattomasta määräyksestä. Hänen käskyjään ei parannut rikkoa, sillä se tiesi ehdotonta erotusta ja sulkemista näytelmästä, näyttämöä ympäröivän muurin ulkopuolelle jonne pääsyä kukaan täysijärkinen ei toivonut. Kaikki tavoittelivat pääroolia. Loput tavoittelivat ohjaajan paikkaa. Näin kaikki toimi erään mietteitään pienemmän olennon ajatuskannassa. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut eikä järemmin välittänytkään, sillä jokainen huolehti vain itsestään. Hänen olemassaolonsa ei kuitenkaan ollut kaikille aivan mysteeri.

Kevyin, mutta ripein askelin kolme kovin peitteliäästi pukeutunutta hahmoa loikki pitkin pimeiden talojen kattoja. Heillä oli selkeä määränpää, eikä kommunikaatiota siksi sen suuremmin tarvittu. Jokaisella oli yllään maski, joka oli koko naamanlaajuinen, mustavalkoinen ja erityinen. Erityinen silläkin tavalla, että jos maskit oltaisiin asetettu vierekkäin, ne olisivat muodostaneet yhteinäisen kuvion. Mutta sellaista pikkuseikkaa ei otettu huomioon. Viimeinen loikka johdatti kolmikon katolle, jonka suojissa oleva rakennus oltiin todettu tyhjäksi pelkästään ulkopuolelta päätellen. Vaikka trio hieman epäilikin analyysin luotettavuutta, eivät he päättäneet tutkia asiaa sen tarkemmin. He kulkivat toiselle puolelle kattoa taitavasti tiilejä pitkin hypähdellen ja pysähtyivät katsomaan avartavaa, tyhjää torimaisemaa aivan hiljaisina. He eivät aistineet tai edes tunteneet erään heille ulkopuolisen hahmon läsnäoloa.

Piipun juuressa laiha olento, ihminen mitä ilmeisimmin, tuijotti ylös tähtien kirjomaan pimeään ja kertasi mielessään kaikki tuntemansa tähtikuviot, etsi ne taivaalta ja piirsi niiden kuviot tähtiä heijastelevalla katseellaan. Siellä oli Pegasus, jonka päällä kirmaili pieni Sisilisko vierellään Kefeus. Niiden yläpuolella oli sulokas Joutsen rinnallaan taivaan sulosointuja soittava Lyyra. Ihmisolennon huulille nousi haltioitunut hymy ja erkaantuneiden huulien välistä nousi ilmaan yön valkaisema äänetön henkäys, jonka tuuli puhalsi pois. Ohutta vartta yön viileydeltä suojaavan viitan alta pilkisti kaksi laihaa ja pitkää koipea, joita suojaavat housut olivat jääneet armottoman lyhyiksi jo hyvä tovi aikaisemmin. Paljaiden säärien sijaan liian lyhyistä lahkeista ilmestyi harmaaraidallisiin, joskin sangen parsittuihin sukkiin piilotetut sääret, jotka päättyivät mustiin, suippokärkisiin ja hyvin tiukasti nyöritettyihin nilkkureihin. Päivän valossa asustusta olisi sanottu nuhjuiseksi, kärsineeksi ja rumaksi, mutta näin yön pimeydessä nuo vaatteet saattoivat olla ihmeelliset ja kätkeä sisäänsä vaikka prinssin. Jostain syystä ajatus miellytti vaalean kullan verhoamaa päätä ja yhtä lailla viitan kätköihin piiloutunutta sydäntä.

Sitten tuuli toi mukanaan jonkin hajun tai kenties vain karkeloivan tuulisäikeen, joka kutitti nenää kiemurrellessaan sen ympärillä ja sisään. Ennen kuin ehti estää itseään tai oikein havainnoida tapahtumia, ihmisolento aivasti. Se ei ollut mikään ikkunoita helisyttävä aivastus, muttei myöskään mikään pieni ja siro tuhahdus. Se oli ehkä hiljaisen puoleinen, mutta yön hiljaisuudessa se kuulosti isommalta ja siinä missä joku lintu heräsi pesässään ja hetken hätääntyneesti kujerrellen pörhisteli höyheniään, ihmisolennon silmät rävähtivät isoiksi kuin säikähtäneellä kauriilla ja laihat kädet läppäsivät suun eteen.

Toriaukeama ammotti edelleen tyhjyyttään. Vartijoina toimivat ihmisraukat olivat vetäytyneet sisälle, suunnitelman mukaan. Hetki oli käsillä; kohta sen pitäisi tapahtua. Kolmikko tiiraili jokaiseen mahdolliseen suuntaan maskiensa takaa, etsien liikettä tai ääniä jotka toimisivat merkkinä liikkeellelähdöstä. Mutta ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, vasemmanpuoleinen otus oli kuulevinaan ihmisperäisen äänen; aivastuksen, ja kääntyi oitis kuulemansa suuntaan lähtien ympärilleensä vilkuillen etsimään äänenaiheuttajaa. Oikeanpuoleinen seurasi mahtailevanoloisena kumppaniaan turvatakseen tämän selustaa,  jättäen keskimmäisen vahtimaan torilla tapahtuvia, mahdollisia muutoksia.

Kaksikoksi jakautunut joukkio lähestyi vinoa savupiippua - kumpikin nimikko puoliltaan. Löytäessään ihmiseksi luokiteltavan olennon piipun takaa, vasemmanpuoleinen hätkähti kevyesti, mutta tunki pian maskilla peitetyt kasvot lähemmäksi selkeästi pelästynyttä, samalla kun oikeanpuoleinen jäi tapittamaan ihmisolentoa kauempaa miettien luultavasti kuinka lähestyä mahdollista vakoilijaehdokasta.

”Hei, kuka sinä olet?”, kysyi pirteä, kevyesti ihmisyyttä heijastava ääni vasemmalla, ”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla sisällä? Missä sinä asut? Miksi sinä näytät tuollaiselta?” Kysymysvirta keskeytyi oikealla olevan otuksen tönäistessä vasenta kauemmas ihmisestä.

”Jos et pian häivy, niin katkaisen niskasi”, oikea murahti selkeästi matalempaan versioon samaisesta äänestä ja asetteli käsiksikuvailtavat puuskaan.

Ennen kuin ihmisolento ehti kunnolla tointua aivastuksensa äänestä ja uppoutua takaisin tähtientutkintansa maailmaan jotain valkoista ilmestyi hänen näkökenttäänsä ja hyvin lähelle. Huulilta oli karata erittäin epäsopiva vingahdus kaikumaan yöhön, mutta kädet ehtivät tukkia äänen allensa niiden ollessa vielä armeliaan lähellä suuta ja toisen kengän kantapää haki tukea huterista kattotiilistä. Jos hänen silmänsä olisivat voineet avautua vielä enemmän niiden hämmästellessä valkoiseen naamioon ja ties mihin muuhun kaikkeen verhoutunutta hahmoa lähellään, ne olisivat tehneet sen.

”Mi-mi-minä olen Kyyhkynen”, pieni, sormien välistä pihisty ääni onnistui sanomaan takellellen rekisteröityään ensimmäisen kysymyksen tähtien, valepukujen ja säikähdyksen sekoittamilla aivoillaan.

”Mi-minä… täm-tämä on… tu-tuolla…” pihinä änkytti jatkokysymyksien tulvaan epämääräistä, karkailevaa ja vaihtuvaa vastausta kaikessa hämmennyksessään.  Hän yritti saada suustaan ulos, että oli katsomassa tähtien tanssia taivaalla, tuota jokaöistä ja lumoavaa tapahtumaa ja että hän asui tässä talossa niin huteran hatara ja nukkavieru kuin olikin, kuten hän itse. Vaikka näin yöllä saattoikin olla prinssi. Sitten ilmestyi se toinen olento, joka jostain syystä oli täysin jäänyt Kyyhkyseksi esittäytyneen huomion ulkopuolelle. Se oli aivan liikaa ja aiheutti hermostuneen nytkähdyksen hontelossa vartalossa saattaen nytkähtävän jalan liikkeellä ankkurina toimineen kattotiilen viilettämään kattoa pitkin alas.  Koska ankkuri katosi jalan alta, Kyyhkynen tunsi itsensä lipeävän kaltevalla katolla ja luisuvan muutamien muiden irtonaisiksi ilmoittautuneiden tiilien mukana alaspäin äänettömästi parahtaen, sillä tilanne ei suostunut antamaan hänelle kuuluvaa ääntä. Kenties kohtalo oli päättänyt poistaa ihmisolennon pois paikalta pian ja hoitaa samalla myös uhkauksen lopun täyteen välähti ajatus tähtikuvioita heijastavien silmien takana.

Ihmisen heikko olemus ei toisaalta tullut yllätyksenä huomiotaherättävästi pukeutuneiden tietoisuuteen. Kaksikko tuijotti hiljaisena katolta liukuvan perään, tietämättä oikeastaan mitä siinä olisi pitänyt tehdä. Vasemmanpuoleinen saattoi tietenkin hihkua ja hymyillä maskinsa takana tajuamatta tilannetta laisinkaan. Oikeanpuoleinen puolestaan myhähteli ylpeänä saavutuksestaan ja jopa otti pieniä askelia ihmisolennon perään pelkäämättä laisinkaan korkeaa pudotusta huteran talon harjanteelta.

Vahtia pitävä ei kyennyt sivuuttamaan tapahtuvaa. Olento, jonka naamiossa oli kaksi mustaa vaakasuoraa viivaa käänsi päätään tuhahtaen irtoavien kattotiilien nostaessa meteliä. Ei hän ollut huolissaan siitä mitä ihmiselle olisi voinut tapahtua, vaan siitä minkälaista hälyä kuollut ihminen - joka tosin oli sanonut olevansa lintu - keskellä katua saattaisi aiheuttaa. Eikä hän voinut antaa sen tapahtua, vaikka saattaisi nyt muutenkin menettää tilaisuutensa. Niimpä vikkelästi käännähtäen ja syöksyen heiveröisen olennon perään, keskimmäiseksikin nimitetty antoi mustien siipiensä levitä - ja  niin hän liisi ja mitäänsanomattomasti pelasti heiveröisen ihmisparan varmalta kuolemalta nappaamalla tämän syliinsä ja kantamalla tämän turvallisempaan paikkaan - ovelle josta tämä oli luultavasti tullut ulos katolle. Sen jälkeen hän oli laskeutunut vähintään metrin päähän pelastamastaan ja pudottanut siipensä. Hän ei voisi ehkä enää koskaan lentää.

Pystymättä oikein käsittämään mitä oli tapahtunut, Kyyhkynen tuijotti lasittunein, suurin silmin pelastajansa naamiota kädet luisevissa nyrkeissä leukansa alla uskaltamatta liikahtaa. Katto oli kadonnut hänen altaan, sen hän tiesi, niiden naamariolentojen ilmestyttyä, se oli vain luisunut pois ja juuri kun hän oli yrittämässä nähdä tähdet viimeistä kertaa, jokin oli pysäyttänyt hänen matkansa alaspäin ja uusi, erilainen naamio oli ilmestynyt hänen näkökenttäänsä. Jalkojen lopulta laskeutuessa kattotasanteelle, jossa pieni yksinäinen kynttilä odotti kuuliaisesti, ihmisolento seisoi hetken huojuen ja lysähti sitten istuvaksi kasaksi viitan kulahtaneisiin poimuihin ja laihojen jalkojen keskelle. Hänellä ei ollut voimia seisoa täysin hervottomilla jaloillaan, ei ainakaan vielä. Edelleen tähtiä heijastelevat silmät – ne olivat kenties lukuisien tarkkailujen öinä onnistuneet vangitsemaan yötaivaan valopisteiden valoa ja kuvioita itseensä – nousivat arasti katsomaan tuota outoa ilmestystä ja sen putoavia siipiä edessään pienen matkan päässä. Hän, Kyyhkynen, oli edelleen hengissä tämän ansiosta, miten hämmentävän käsittämätöntä.

”Miksi te olette minun katollani?” oli kuitenkin ensimmäinen hiljainen kuiskaus, joka pääsi ulos huulilta minkään kiitollisuuden osoituksen sijaan. Kenties siksi, että se oli ensimmäinen kysymys joka oli jäänyt henkiin myllerryksessä ja joka kipeimmin kaipasi vastausta. Vasta sen jälkeen, vaaleankultaisten ripsien peitettyä tähtipeilit hetkeksi, tuli se toinenkin.

”Ku-kuinka voin korvata velkani?”

Ihan kohta, eikö niin?

Hihhihhii, ihan kohta saa aukaista joulukalenterin ekan luukun x3 Tämä taitaakin olla eka kalenteri pariin vuoteen (yleensä unohdan aukaista luukut niin ei ole kalentereitakaan tullut hankittua) ja ihka ensimmäinen suklainen joulukalenteri! :D Mun piti joskus pienenä saada suklaakalenteri, mut syystä x en sitä saanut. Ei sillä, tykkäsin kuvakalentereista ja meillä oli spessu pussikalenteri, josta löytyi jotain uniikkia (ainakin lapsen mielestä) joka päivä joten en sen ihmeemmin osannut suklaakalenteria kaivata :D
Tän kalenterin sain kavereilta lahjana, luullakseni kiitoksena kun olin heidän isossa projektissa apukäsinä. En varmaan muuten ois tänäkään vuonna kalenteria hankkinu ite x)

Olen jo jouluun valmistautumisen aloittanut - ensimmäiset lahjat tuli jo kesällä hankittua ':D - tehnyt joulukorttipohjia. Pari korttia tein tänään ihan valmiiksi asti, sillä viikonloppuna on sukulaisten luona pikkujoulut ja ajattelin sinne osallistuville tehdä kortit, eipä tarvitse erikseen lähettää kun on tuota postin lakkoilua sn muuta.

Tästä piskuisesta tonttusesta olisi tarkoitus kaikenkaikkiaan tehdä pari erilaista versiota läheteltäväksi ^^
Ja sain tänään yhden lahjan melkein valmiiksi :D Siitä tuli upea, toivottavasti lahjansaaja tulee tykkäämään lahjastaan. Keksin myös yhden mitä parhaimman lahjaidean ja sain sovittua parista lahjasta, ettei lahjansaaja saa kovinkaan montaa samanlaista lahjaa x) Joitain lahjoja täytyisi vielä mietiskellä. Mutta suurin osa, toivon mukaan, on ihan hyvin handussa tai ainakin päässä :D
Niin, ja Korvatunturille on jo lähetetty toivelista ;) Hyvissä ajoin, jotta tontuilla on aikaa.

Tänään mulle tuli ihanan lämmin olo kun kauppaan kävellessä pakkasen ja lumen keskellä tulin ajatelleeksi ihan pienesti että joulu on kohta täällä ^_^

Life keeps happening :D

Paljon on tapahtunut tässä viime aikoina. Paljon uusia kokemuksia etenkin on tullut keräiltyä :D

Gustavsvärnin upeaa rantakalliota. Oli kaiken kaikkiaan upea ja ainutlaatuinen viikko ^^ Ajopuita en löytänyt, mutta sen sijaan toin kotiin kaksi sangen pienoista simpukankuorta. Ne olivat niiiiiin suloisia ja söpöjä, ehkä puolet lyhyen pikkurillinkynnen kokoisia :D Nyt kun vain muistaisin minne ne pakkasin...

 Historiallinen puku sai ulkoilutusta :D

 Kävimme muutaman ystävän kanssa Olavinlinnan Linnapäivällä ihmettelemässä menoa, kaikki meistä tietenkin historiallisiin pukuihin pukeutuneena. Ei ole mitään ymmärrystä kuinka monen turistin kameraan tulin ikuistetuksi ja kuinka moni halusi päästä samaan kuvaan :D Mutta monien xD

Päivä oli kaunis, hieman kuuma kaikissa vaatekerroksissa, ja paljon pidempi kuin olimme ajatelleet. Mutta eipä se haitannut, mukavaa oli ja upeita kuviakin sain ^^

Lisäksi viimeisimmällä kuvausrupeamalla sain ihan uusia toimenkuvia :D Pidin kumivenettä paikoillaan, jottei se karkaisi ulapalle tai kääntyisi väärään asentoon kuvauksen aikana xD Näin tämä pukusuunnittelijan/puvustajan työnkuva laajenee x)

Eilen posti toi kivan jutskan mukanaan ^^ Siitä tullee tässä piakkoin kuvia...

Herääminen (osa2)

Pikimustat silmät tuijottivat rävähtämättä huoneeseen ja mustien höyhenien peittämä lintu kallisti päätään. Se päästi nokastaan pehmeän, syvältä kumpuavan kutsun. Sängyllä lojuva musta mytty liikahti paljastuen mustien hiuksien ja satiinin peittämäksi kalpeaksi olennoksi. Tummat silmät tapittivat vastaukseksi pitkien ripsien ja hiusten lomasta ikkunalaudalla nököttävään korppiin ja olennon huulilta pääsi käheä vastaus kuin epävarma ilmoitus omasta olemassaolostaan. Hitaasti kalpea pitkä jalka tuli esiin satiinin poimuista ja nainen könysi ylös sekaisesta sängystään.

Raven käveli mutkitellen, vaistomaisesti väistäen esteet, kuroen umpeen matkan sängyltä ikkunalle, jolla korppi lepäsi seuraten tarkkaavaisuus silmissään naisen puuhia. Musta satiininen ja runsas kimonon kaltainen vaate valui naisen harteilta verhoten honteloa vartta – Raven oli kietonut sen ylleen ennen kuin oli könynnyt sänkyynsä kasaamaan mielikuviensa palapeliä. Hoikat sormet nousivat hellästi silittämään korpin kiiltävänmustaa sulkapeitettä ja eläimillepuhuja painoi päänsä alas sulkien silmänsä pidätellen kyyneliä. Korppi äänteli syvän viisauden sanoja omalla kielellään, jonka Raven taisi yhtä luonnollisesti kuin hengittämisen, ja kyhnytti lohduttavasti valtaisaa nokkaansa vasten naisen poskia.

Raven ei ollut kuollut vielä koskaan aikaisemmin, saati herännyt uudelleen henkiin sielurasiansa ansiosta. Molemmat kokemukset itsessään olivat jo syvästi mieltä hämmentäviä ja horjuttavia tapahtumia, mutta yhdistettynä edeltäviin tapahtumiin Raven tunsi kadottaneensa täysin ohjenuoransa. Hän tiesi varmuudella, ettei ollut kuollut huoneessaan – mikään siellä ei edes viitannut tähän mahdollisuuteen – eikä alastomana. Viimeiset muistijälkensä ennen heräämisen raskautta ja tyhjyyttä hän pystyi jäljittämään Tornin Näköalahuoneeseen, tai tarkemmin ottaen sen kynnykselle. Hän muisti kaaoksen huoneessa pystymättä kuitenkaan erottelemaan sen tarkemmin näkemäänsä ennen pimeyttä sekä Tornin tavanomaisesta äänimaailmasta poikkeavat huudot, juoksuaskeleet, selkeän hätääntymisen… ja taistelun äänet – kaiken sen, joka oli saanut hänet ryntäämään, täysin vaatetettuna, huoneestaan kohti Tornin ylempiä kerroksia.

Mustien renkaiden ympäröimät silmät avautuivat ja sormet pysähtyivät hetkeksi.

”Vie se turvaan”, nainen kuiskasi korpille lopettaessaan linnun hyväilyn. Naisen kävellessä pois ikkunalta kohti huoneen ovea suuri lintu hypähti lentoon huoneen sisään liitäen sängylle. Se sulki yhden mustan jalan sängyllä lepäävän himmeähohtoisen mustan munan ympärille ja kerran hyvästiksi raakkuen lensi ulos ikkunasta.

Yksinäisen liekin valossa laiha nainen kulki alati hätääntyvin askelin, oiva todiste siitä ettei tämä ollut vielä löytänyt henkistä tasapainoaan, aina vain ylemmäs portaikossa ainoana seuranaan kuiskiva tuuli. Portaikon omat soihdut ja kynttilät olivat sammuneet, tai sammutettu - Raven ei voinut tietää kummin asia oli, sillä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta kauanko hänellä oli mennyt heräämiseen - mikä oli hyvin poikkeaa Tornissa eikä käytävään avautuvissa pimeissä huoneissa näkynyt ketään. Ei Raven kyllä jäänyt tarkistamaan tilannetta kiirehtiessään epäsäännöllisiä portaita ylemmäs, kompastellen muutamia kertoja outoihin möykkyihin matkallaan.

Katkonaisesti hengittäen mustaan verhoutunut olento nousi Näköalahuoneen keskellä olevasta suuresta aukosta kannatellen kynttilää päänsä päällä. Kaiken pimeyden keskellä, ulkona oli selvästi yö, naisen kalpea iho hohti kynttilän lepattavassa, pienessä valossa hänen skannatessa ympäristöään pään liikkuessa nykäyksittäin.

Jokin valkoinen muuten tummassa huoneessa kiinnitti tummien silmien huomion ja tukahdutettu parkaisu karkasi huulilta.

Rintakehää puristavan tunteen voimistuessa mustatukka riensi kohti valkoista myttyä tutkimatta sen enempää huonetta ja laski aavistuksen tärisevin käsin kynttilän sen vierelle kumartuessaan. Äänettömin kuiskauksin Raven kutsui valkoisiin pukeutunutta, kyljellään makaavaa olentoa ja käänsi tätä varovasti selälleen.  Kynttilän valo paljasti rintakehän ammottavasta haavasta pulpunneen veren tummentaman valkoisen pitsin ja selkeästi elottoman kuiskaajan kädestä pyörähti lattialle useaan osaan hajonnut jalallinen pieni valkoinen muna. Tuskan kirvelevät kyyneleet polttivat hontelon naisen silmissä ennen vapautumistaan kastelemaan kalpeita poskia. Hoikat sormet koskettelivat tuttuja mutta nyt niin kylmiä kasvoja ja Raven sopersi Illyrian nimeä epätoivoisesti kuin kutsuen tätä takaisin vaikka tiesikin sen olevan turhaa.

Ei näin voinut tapahtua, ei vain voinut. Ei saanut. Ei Tornissa.

Varovasti, kuin varoen herättämästä nukkuvaa, Raven hivuttautui istumaan lattialle keräten toisen naisen syliinsä ja painoi kevyen suudelman kuolleen kulmille. Tuudittaen tätä sylissään kuin lasta kalpea painoi päänsä ja päästi lopultakin, jälleen, uudelleen kyyneleensä valloilleen.

Tarina vailla sanoja

... ainakin vielä toistaiseksi.

Raven ja Illyria

Tarkoitus olisi tälle kuvalle kirjoitella tarinaa jahka löydän oikeat sanat kuvaamaan mielikuviani, mutta koska inspiraatio pakotti piirtämään tämän yhden hetken, ajattelin sen jakaa ^_^ Tämä on jatkoa eräälle aikaisemmalle tarinoinnilleni.

Herääminen

Lähes huomaamattomat värähdykset kulkivat ripsien juuressa ja läpikuultavien luomien alla iirikset liikehtivät. Kulmien väliin ja nenänpieleen syntyi hetkellisesti hiuksenhienoja kurttuja, jotka kuitenkin oikenivat pian ja kurkusta kumpusi hento ynähdys, joka lähes tukahtui huulien taakse vain osan päästessä ulos raottuneiden huulien välistä. Luomet raottuivat niin hitaasti, niin hitaasti, ettei tarkkaavainen seuraaja olisi voinut huomata liikettä, ja sulkeutuivat uudelleen raskaina. Luomet värähtivät ja raskassoutuinen liike toistui vielä kahdesti uudestaan. Oliko se aina näin vaivalloista ja raskasta? Silmien avaaminen nimittäin… Tuntui kuin luomet olisivat painaneet tonnin. 

Muodostui pitkä hiljaisuus ajatuksen havahtuessa ja hapuillessa viimeisintä mielikuvaa tai muistoa asiasta. 

Tyhjyys. 

Kulmat painuivat ärtymyksestä kasaan ja solakkasormiset kädet nousivat hidastetulla liikkeellä hieromaan kasvoja. Silmät raottuivat viiruiksi ja sulkeutuivat, raottuivat ja sulkeutuivat pään kääntyessä ja vartalon seuratessa perässä.

Ihmishahmo pyörähti sängyltä alas lattialle raskaasti kuin märkä rätti, saavuttaen kuitenkin lattian pinnan vaistomaisen hallitusti kuin kissa. Lattiakosketusta seurasi kumea tömähdys ja liikkeen energia nostatti ilmaan huiman pölypyörteen. Liikkeeseen tuntui kuluvan yhtä aikaa vain silmänräpäys sekä iäisyys. Jokainen lihas, luu ja raaja tuntui. ja näytti, joustavan iskun vaikutuksesta sormien ja varpaiden tavoittaessa ensimmäisenä lattian. Tumma hiuspaljous levisi viimeisenä lattialle pään molemmin puolin. 

Hopeinen pöly jäi leijumaan ilmaan ikuisuuksilta tuntuvaksi ajaksi äänen kaiun väreillessä tilassa. 

Hiljalleen keuhkot vetivät asettuvaa ilmaa sisäänsä ja hiusverhon takana silmät avautuivat ohuiksi viiruiksi. Hontelo, alaston nainen ojentautui kyhjöttävästä asennostaan seisomaan ja pyyhki kädellään toispuoleisesti, puolihuolimattomasti hiuksia kasvoiltaan. Kuin puoliunessa tai juopuneena nainen käveli huojahdellen odottamattomasti kohti lähintä peiliä – sen sijainti tuntui nousevan tietoisuuteen hämähäkinseittien peittämästä alitajunnasta – väistellen lattiaa kirjovia myttyjä ja väliin kompastuen niihin. 

Hoikat kädet nojautuivat raskaasti peilin molemmin puolin kannatellen hetken olennon koko olemusta. Hitaasti kasvot kohosivat kohtaamaan peilin ja raotetut silmät tarkastelivat näkemäänsä. Hetki hetkeltä valveen voimistuessa tyhjyys ja hämähäkinseitit mielessä hälvenivät. Todellisuuden vyöryessä takaisin naisen pikimustat silmät revähtivät apposen ammolleen ja olento pyörähti poispäin seinästä ja peilistä.

Jokin oli mennyt pieleen.

Jostain varpaista ja sielun syvyyksistä kumpuava epätoivoinen käheä huuto kimpoili ja kaikui autiossa tornissa.

Tornihuoneen lattialla, lattiaa nuolevien ikkunaverhojen, pölyn peittämien jalokiviväristen divaanien, katossängyn ja vaate-, koru- ja tavaramyttyjen joukossa kyhjötti mustien hiuksien peittämä, hallitsemattomasti tärisevä ja nyyhkyttävä mytty. Raven oli herännyt ja muisti.

Kaikki ei ollut niin kuin piti.

~~

 Oho, minä kirjoitin :D

Bubbles ^^

Ostin joskus aikoja sitten mustat kissakorvikset, jotka näyttävät venytyskoruilta, vaikkeivat sellaiset olekaan (esittelin ne täällä). Viikonloppuna (kai) löysin Cittarista samoja kisuja teräksen/hopean värisinä ja vieläpä alennuksesta, joten pitihän sitä ostaa :D Lisäksi toinen mustista oli mennyt rikki kun silikonipaikka, johon tappi tökätään, katosi. Noh, pidin yksi päivä koulussa kisuja korvissa - ja siinä päivän aikana lohkaisin sitaatin "Mun kissan perse tippui"... - kunnes kotiin päästyäni harmikseni huomasin, että sitaattini kisuli oli uudemman kerran tiputtanut perseensä ja vieläpä jonnekin ihan täydelliseen hukkaan. Että niin, nyt on sitten täysin eripariset kisulit xD

Viime viikon loppupuolella ostin alennusmyynnistä tosi kauniin värisiä lankoja ja ajattelin, että virkkaan niistä itselle tossut... Noh, ensimmäisen seitsemän kierroksen jälkeen totesin, etten kyllä sillä ohjeella saa tossuja aikaan kun kärjestä tuli normaalin sukan kärjen muodon täsi vastakohta, se vain leveni ja leveni xD Saapas siis nähdä mitä teen langoista. Ehkä voisin tehdä baskerin, siinä ei kai voi mennä pahasti vikaan?

Nukkekuumeilukin jaksaa hyvin, joka kauppareissu tulee pyörähdettyä leluhyllyn kautta. Onneksi täällä ei MH-hyllyssä ole kuin SS Ghoulioita ja yks Draculauran kylppäri. Barbie-hyllystäkään ei ole ketään lähtenyt mukaan, sillä ainoalla, joka kiinnostaa, on silmät ihan liian ylhäällä x) Saas nähdä....
Malla istuksii tuossa vieressä oma hopeanharmaa lankavyyhti sylissään ja odottaa milloin onnistuisin hänelle virkkaamaan jonkin veikeän löysän neidin tyyliin sopivan baskerin ^^ Pitäisi takaraivokin rastoittaa vielä, mutta rastoja on jo kyllä nyt niin paljon ettei enää montaa viitsi laittaa :D Muuten päästä tulee liian painava xD

Päivän kuva:

On kyllä niin totta ^^ Ehkä bubbles:sta vois tehdä mantran turhautumisen hetkiin, se sana ei vaan voi olla muuta kuin pehmeä, positiivinen ja kaunis ^^