Pikimustat silmät tuijottivat rävähtämättä huoneeseen ja
mustien höyhenien peittämä lintu kallisti päätään. Se päästi nokastaan pehmeän,
syvältä kumpuavan kutsun. Sängyllä lojuva musta mytty liikahti paljastuen
mustien hiuksien ja satiinin peittämäksi kalpeaksi olennoksi. Tummat silmät
tapittivat vastaukseksi pitkien ripsien ja hiusten lomasta ikkunalaudalla
nököttävään korppiin ja olennon huulilta pääsi käheä vastaus kuin epävarma
ilmoitus omasta olemassaolostaan. Hitaasti kalpea pitkä jalka tuli esiin
satiinin poimuista ja nainen könysi ylös sekaisesta sängystään.
Raven käveli mutkitellen, vaistomaisesti väistäen esteet,
kuroen umpeen matkan sängyltä ikkunalle, jolla korppi lepäsi seuraten
tarkkaavaisuus silmissään naisen puuhia. Musta satiininen ja runsas kimonon
kaltainen vaate valui naisen harteilta verhoten honteloa vartta – Raven oli
kietonut sen ylleen ennen kuin oli könynnyt sänkyynsä kasaamaan mielikuviensa
palapeliä. Hoikat sormet nousivat hellästi silittämään korpin kiiltävänmustaa
sulkapeitettä ja eläimillepuhuja painoi päänsä alas sulkien silmänsä pidätellen
kyyneliä. Korppi äänteli syvän viisauden sanoja omalla kielellään, jonka Raven
taisi yhtä luonnollisesti kuin hengittämisen, ja kyhnytti lohduttavasti valtaisaa
nokkaansa vasten naisen poskia.
Raven ei ollut kuollut vielä koskaan aikaisemmin, saati
herännyt uudelleen henkiin sielurasiansa ansiosta. Molemmat kokemukset itsessään
olivat jo syvästi mieltä hämmentäviä ja horjuttavia tapahtumia, mutta yhdistettynä
edeltäviin tapahtumiin Raven tunsi kadottaneensa täysin ohjenuoransa. Hän tiesi
varmuudella, ettei ollut kuollut huoneessaan – mikään siellä ei edes viitannut
tähän mahdollisuuteen – eikä alastomana. Viimeiset muistijälkensä ennen heräämisen
raskautta ja tyhjyyttä hän pystyi jäljittämään Tornin Näköalahuoneeseen, tai
tarkemmin ottaen sen kynnykselle. Hän muisti kaaoksen huoneessa pystymättä
kuitenkaan erottelemaan sen tarkemmin näkemäänsä ennen pimeyttä sekä Tornin
tavanomaisesta äänimaailmasta poikkeavat huudot, juoksuaskeleet, selkeän
hätääntymisen… ja taistelun äänet – kaiken sen, joka oli saanut hänet
ryntäämään, täysin vaatetettuna, huoneestaan kohti Tornin ylempiä kerroksia.
Mustien renkaiden ympäröimät silmät avautuivat ja sormet
pysähtyivät hetkeksi.
”Vie se turvaan”, nainen kuiskasi korpille lopettaessaan
linnun hyväilyn. Naisen kävellessä pois ikkunalta kohti huoneen ovea suuri
lintu hypähti lentoon huoneen sisään liitäen sängylle. Se sulki yhden mustan
jalan sängyllä lepäävän himmeähohtoisen mustan munan ympärille ja kerran
hyvästiksi raakkuen lensi ulos ikkunasta.
Yksinäisen liekin valossa laiha nainen kulki alati hätääntyvin
askelin, oiva todiste siitä ettei tämä ollut vielä löytänyt henkistä
tasapainoaan, aina vain ylemmäs portaikossa ainoana seuranaan kuiskiva tuuli. Portaikon
omat soihdut ja kynttilät olivat sammuneet, tai sammutettu - Raven ei voinut
tietää kummin asia oli, sillä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta kauanko
hänellä oli mennyt heräämiseen - mikä oli hyvin poikkeaa Tornissa eikä
käytävään avautuvissa pimeissä huoneissa näkynyt ketään. Ei Raven kyllä jäänyt
tarkistamaan tilannetta kiirehtiessään epäsäännöllisiä portaita ylemmäs,
kompastellen muutamia kertoja outoihin möykkyihin matkallaan.
Katkonaisesti hengittäen mustaan verhoutunut olento nousi
Näköalahuoneen keskellä olevasta suuresta aukosta kannatellen kynttilää päänsä päällä.
Kaiken pimeyden keskellä, ulkona oli selvästi yö, naisen kalpea iho hohti
kynttilän lepattavassa, pienessä valossa hänen skannatessa ympäristöään pään
liikkuessa nykäyksittäin.
Jokin valkoinen muuten tummassa huoneessa kiinnitti tummien
silmien huomion ja tukahdutettu parkaisu karkasi huulilta.
Rintakehää puristavan tunteen voimistuessa mustatukka riensi
kohti valkoista myttyä tutkimatta sen enempää huonetta ja laski aavistuksen
tärisevin käsin kynttilän sen vierelle kumartuessaan. Äänettömin kuiskauksin Raven
kutsui valkoisiin pukeutunutta, kyljellään makaavaa olentoa ja käänsi tätä
varovasti selälleen. Kynttilän valo
paljasti rintakehän ammottavasta haavasta pulpunneen veren tummentaman
valkoisen pitsin ja selkeästi elottoman kuiskaajan kädestä pyörähti lattialle
useaan osaan hajonnut jalallinen pieni valkoinen muna. Tuskan kirvelevät
kyyneleet polttivat hontelon naisen silmissä ennen vapautumistaan kastelemaan
kalpeita poskia. Hoikat sormet koskettelivat tuttuja mutta nyt niin kylmiä
kasvoja ja Raven sopersi Illyrian nimeä epätoivoisesti kuin kutsuen tätä
takaisin vaikka tiesikin sen olevan turhaa.
Ei näin voinut tapahtua, ei vain voinut. Ei saanut. Ei
Tornissa.
Varovasti, kuin varoen herättämästä nukkuvaa, Raven hivuttautui
istumaan lattialle keräten toisen naisen syliinsä ja painoi kevyen suudelman
kuolleen kulmille. Tuudittaen tätä sylissään kuin lasta kalpea painoi päänsä ja
päästi lopultakin, jälleen, uudelleen kyyneleensä valloilleen.
