Herääminen (osa2)

Pikimustat silmät tuijottivat rävähtämättä huoneeseen ja mustien höyhenien peittämä lintu kallisti päätään. Se päästi nokastaan pehmeän, syvältä kumpuavan kutsun. Sängyllä lojuva musta mytty liikahti paljastuen mustien hiuksien ja satiinin peittämäksi kalpeaksi olennoksi. Tummat silmät tapittivat vastaukseksi pitkien ripsien ja hiusten lomasta ikkunalaudalla nököttävään korppiin ja olennon huulilta pääsi käheä vastaus kuin epävarma ilmoitus omasta olemassaolostaan. Hitaasti kalpea pitkä jalka tuli esiin satiinin poimuista ja nainen könysi ylös sekaisesta sängystään.

Raven käveli mutkitellen, vaistomaisesti väistäen esteet, kuroen umpeen matkan sängyltä ikkunalle, jolla korppi lepäsi seuraten tarkkaavaisuus silmissään naisen puuhia. Musta satiininen ja runsas kimonon kaltainen vaate valui naisen harteilta verhoten honteloa vartta – Raven oli kietonut sen ylleen ennen kuin oli könynnyt sänkyynsä kasaamaan mielikuviensa palapeliä. Hoikat sormet nousivat hellästi silittämään korpin kiiltävänmustaa sulkapeitettä ja eläimillepuhuja painoi päänsä alas sulkien silmänsä pidätellen kyyneliä. Korppi äänteli syvän viisauden sanoja omalla kielellään, jonka Raven taisi yhtä luonnollisesti kuin hengittämisen, ja kyhnytti lohduttavasti valtaisaa nokkaansa vasten naisen poskia.

Raven ei ollut kuollut vielä koskaan aikaisemmin, saati herännyt uudelleen henkiin sielurasiansa ansiosta. Molemmat kokemukset itsessään olivat jo syvästi mieltä hämmentäviä ja horjuttavia tapahtumia, mutta yhdistettynä edeltäviin tapahtumiin Raven tunsi kadottaneensa täysin ohjenuoransa. Hän tiesi varmuudella, ettei ollut kuollut huoneessaan – mikään siellä ei edes viitannut tähän mahdollisuuteen – eikä alastomana. Viimeiset muistijälkensä ennen heräämisen raskautta ja tyhjyyttä hän pystyi jäljittämään Tornin Näköalahuoneeseen, tai tarkemmin ottaen sen kynnykselle. Hän muisti kaaoksen huoneessa pystymättä kuitenkaan erottelemaan sen tarkemmin näkemäänsä ennen pimeyttä sekä Tornin tavanomaisesta äänimaailmasta poikkeavat huudot, juoksuaskeleet, selkeän hätääntymisen… ja taistelun äänet – kaiken sen, joka oli saanut hänet ryntäämään, täysin vaatetettuna, huoneestaan kohti Tornin ylempiä kerroksia.

Mustien renkaiden ympäröimät silmät avautuivat ja sormet pysähtyivät hetkeksi.

”Vie se turvaan”, nainen kuiskasi korpille lopettaessaan linnun hyväilyn. Naisen kävellessä pois ikkunalta kohti huoneen ovea suuri lintu hypähti lentoon huoneen sisään liitäen sängylle. Se sulki yhden mustan jalan sängyllä lepäävän himmeähohtoisen mustan munan ympärille ja kerran hyvästiksi raakkuen lensi ulos ikkunasta.

Yksinäisen liekin valossa laiha nainen kulki alati hätääntyvin askelin, oiva todiste siitä ettei tämä ollut vielä löytänyt henkistä tasapainoaan, aina vain ylemmäs portaikossa ainoana seuranaan kuiskiva tuuli. Portaikon omat soihdut ja kynttilät olivat sammuneet, tai sammutettu - Raven ei voinut tietää kummin asia oli, sillä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta kauanko hänellä oli mennyt heräämiseen - mikä oli hyvin poikkeaa Tornissa eikä käytävään avautuvissa pimeissä huoneissa näkynyt ketään. Ei Raven kyllä jäänyt tarkistamaan tilannetta kiirehtiessään epäsäännöllisiä portaita ylemmäs, kompastellen muutamia kertoja outoihin möykkyihin matkallaan.

Katkonaisesti hengittäen mustaan verhoutunut olento nousi Näköalahuoneen keskellä olevasta suuresta aukosta kannatellen kynttilää päänsä päällä. Kaiken pimeyden keskellä, ulkona oli selvästi yö, naisen kalpea iho hohti kynttilän lepattavassa, pienessä valossa hänen skannatessa ympäristöään pään liikkuessa nykäyksittäin.

Jokin valkoinen muuten tummassa huoneessa kiinnitti tummien silmien huomion ja tukahdutettu parkaisu karkasi huulilta.

Rintakehää puristavan tunteen voimistuessa mustatukka riensi kohti valkoista myttyä tutkimatta sen enempää huonetta ja laski aavistuksen tärisevin käsin kynttilän sen vierelle kumartuessaan. Äänettömin kuiskauksin Raven kutsui valkoisiin pukeutunutta, kyljellään makaavaa olentoa ja käänsi tätä varovasti selälleen.  Kynttilän valo paljasti rintakehän ammottavasta haavasta pulpunneen veren tummentaman valkoisen pitsin ja selkeästi elottoman kuiskaajan kädestä pyörähti lattialle useaan osaan hajonnut jalallinen pieni valkoinen muna. Tuskan kirvelevät kyyneleet polttivat hontelon naisen silmissä ennen vapautumistaan kastelemaan kalpeita poskia. Hoikat sormet koskettelivat tuttuja mutta nyt niin kylmiä kasvoja ja Raven sopersi Illyrian nimeä epätoivoisesti kuin kutsuen tätä takaisin vaikka tiesikin sen olevan turhaa.

Ei näin voinut tapahtua, ei vain voinut. Ei saanut. Ei Tornissa.

Varovasti, kuin varoen herättämästä nukkuvaa, Raven hivuttautui istumaan lattialle keräten toisen naisen syliinsä ja painoi kevyen suudelman kuolleen kulmille. Tuudittaen tätä sylissään kuin lasta kalpea painoi päänsä ja päästi lopultakin, jälleen, uudelleen kyyneleensä valloilleen.